Niinpä niin.. mistähän sitä alottais...
Viime päivitykses kirjotin, että oon pohtinu Ilon ruokintaa. Nyt oon sit vaihtanu fiksuna opiskelijatyttönä Ilon ruuan Nutroon, eihän se säkki maksakkaa ku 53 euroo :D Mut mie oon tosi tyytyväinen tuloksii ! ilo on reipas, sen turkki on hyvä, sil on ihan älyttömästi energiaa touhuta ulkon lenkeil ja nykyää se jaksaa meijän 6km pyörälenkit kepeesti ! nutron säkis on 12kg, joten mie meinasin et ei se periaattees tuu nii kalliiks, ku Ilo ei sitä kuitenkaa hirveesti saa, ku se on aika ravintorikasta. Muuten toi possu ois valtava :D
Nii ja me tavattii Ilon kanssa Heltun kautta, Meiju ja hänen australianpaimenkoira Huima. Kummasti se Helttu on saanu istutettuu muhun, et auspait onki ihan kivoi jajajaja.... ;) Alla kuva ryhmä rämästä: (©Meiju Vellinki):
 |
| Tinka, Ilo, Nekku ja Huima |
|
Sitte... käytiinpä pitkästä aikaa kokeissa. Tuloksenhan jo kaikki tietää, mut osarit on:
Luoksepäästävyys: 10
Paikalla makaaminen: 7
Seuraaminen kytkettynä: 7.5
Seuraaminen taluttimetta: 7
Maahanmeno seuraamisen yhteydessä: 0
Luoksetulo: 6
Seisominen seuraamisen yhteydessä: 0
Estehyppy: 0
Kokonaisvaikutus: 7
ei siis mikää maailman paras rivi.. pettynyhän mie olin. Tuomariki tokas rempseesti, että eihän se ihan parhaimmillaa ollu. Eihän se joo ei, näkihän sen sokeekin !
Eihän tollasen jälkeen fiilikset ollu mitkää parhaat. Ei varmaa kellää olis. Kuitenkaa mie en ollu pettyny huonoon tuloksee, koska kylhän kaikki joskus saa huonoi pisteit ja huonoi tuloksii, ja et varmast jollain on joskus menny huonommin. Jostain kumman syystä, mie tunsin itteni petetyks. Mie koin, et Ilona petti miun luottamuksen. Joo okei, onhan se koira ja eihän se mikää robotti oo, muttaku mie lähen yleensä kisoihin silt pohjalt, et mun on pakko voida luottaa mun "joukkuetoveriin". Tää juontaa juurensa, niilt ajoilt, ku mie ratsastin. Mun oli pakko voida luottaa Eelikseen, ku mie lähin kisaa, ja mie luotinki. Eelis oli hevonen, mihin mie oikeesti luotin sydämeni pohjasta. Mie aina radalle mennessä luotin siihen, että se tekee kaikkensa mun kanssa ja että me selviydytää siitä radasta. Ja niinhän se tekiki. Suomenhevoset ku kuitenki on nöyrii, suuren työmotivaation omaamii, miellyttämisen halusii hevosii. Hulluahan se ois ollu jos mie en ois siihe luottanu. Eelis ei koskaa rikkonu mun luottamusta, ei ees silloin ku mie sen yhen kerran sen selästä tipuin, koska se oli puhtaasti miun virhe.
Takasin kokeesee. Siin vaihees ku jo pelkkä seuraaminen meni ihan päin peetä, mie melkein jo luovutin, koska jos siitä ei tulis mitää, ei tulis mistää muustakaa. Kyl mie koitin Iloa tsempata liikkeiden välissä, mut ei se tuntunu oikee syttyvän mistää. Se vaa haisteli maata, rapsutteli itteää ja alko jopa pesee takamustaa ! Hankala se on koittaa jotain tsempata, jos et saa minkäänäköstä vastakaikuu. Tuomaristaki näki, et se tajus mun olevan turhautunu ja et viittä vaille itkua vääntämässä. Samoin liikkeenohjaaja. Sen äänestä paisto myötätunto ja sellanen pahoillaan oleminen, mikä melkein tuntu kamalemmalta ku se, et se ei ois noteerannu asiaa mitenkää. En mie mitää symppispisteitä tai tsemppipuheita siin kohtaa halunnu, se teki vaa asian kamalemmaks.
Okei, oisinhan mieki voinu toimii toisin. Mun ei ois pitäny luovuttaa, koska tottakai Ilona tajus sen, et aijjaa, mammaa ei kiinnosta, ei sit muakaa. Mun ois pitäny jatkaa loppuu asti, koska ennen kehää mie viel sanoin niin: " mie aion tehä parhaani!" En tosiaankaa tehny. Osaks oon siis pettyny myös itteeni. Estekisois mie en koskaa luovuttanu. Mie vedin radan läpi raa'alla tahdon voimalla, mikä toisaalta on helpompaa, koska mie saan konkreettisesti käskee hevosta tekee jotain, pohje-ja ohjasapujen avulla. Helpompaahan se on, ku toivoo et miun sanallisen käsky menee koiralle perille. Sit ku mie pääsin pois kehästä, päätin olla itkemättä. Mie oon sellanen ihminen, etten usein itke. Ei ne asiat sillä kuitenkaa parane. Toisin kävi.
Mie katoin jokaikisen suorituksen, ihan vaa todistaaksen itelleni, et kyl mie voin kattoo muitten hienot suoritukset ilman minkäämlaista katkeruuden tunnetta. En ees yrittäny siin kohtaa millääntavalla analysoida mun ja Ilon suoritusta, koska se tuntu pahalta.Toisaalta, ois pitäny, koska oisin voinu siin kohtaa ettii sen yhen ainoon hyvän asian siit suorituksest ja iloita siitä, meinaan Ilo meinas ryöstää hypylle ! Ilo ei koskaa tee nii, ku hyppy on yleensä menny nollille. Siin kohtaa tunsin hetken verran onnistumisen tunnetta. Katoin tavallaa lasittunein silmin muita. Sitte käytii palkintojen jaossa ja sihteeri sano mun papereita antaessa: " mie niin tiedön miltä susta tuntuu, toi on niin tuttu tunne." Se riitti. Mie vaa tokasin "hymy" huulilla että nii-i.. Ja lähin autolle ja mie kävin itkee.
Ne sihteerin sanat riitti siihe, et mie joka harvoin itken, kävin itkee. Mie itkin pettymystä, sitä ku musta tuntu et olin asettanu itteni naurunalaseks, (vaik harvoi kukaa noissa tilanteissa nauraa, koirapiirit ku kuitenki on aikalailla kannustavaa ja suvaitsevaa porukkaa), mie itkin sitä, että olin asettanu itelleni tavotteeks sen ALO1:sen, koska nää olit ekat ulkokisat hallien jälkeen ja niistäki oli saatu parempia tuloksia. Mua kans hävetti, koska suurensuuren egoni takia olin taas puhunu itteni paremmaks ku oonkaa ja mollanu huonon, äärimmäisen huonon tapani mukaa muita.
Sit mie aloin ettii syitä epäonnistuneesee suorituksee, koska neki on tärkeitä tunnistaa. Se ei johtunu siitä, etteikö Ilo osais, ei siitä etteikö Ilo haluis, ei siitä ettenkö mie osais...jotain siin piti olla vialla. Juoksut oli maaliskuussa, ei ne voi olla sitäkää..Facebook-angstaus-päivityksessä jutellessa, kasvattaja ehdotti valeraskautta. Tutkittii asia ja kappas vaan, maitoahan sieltä pukkaa. Ah, mikä helpotus ! Sehän Ilol on.
Nyt mie en oo enää lainkaa pettyny yhtää mihinkää, koska naisten tavoin, myös Ilol on omat oikkunsa :D Ja vielä täydennyksesk, en mie missään vaihees ollu vihanen Ilolle.
Ja mitä tästä opittiin ? vaikka oot miten optimistinen tahansa, omistat maailman suurimman egon ja maailman siihen kaupan päälle, älä ajattele ittestäs liikoja, koska pilkka tosiaanki sattuu, ja kovaa, omaa nilkkaan. Itseluottamus on ihan eri asia ku suuri ego ja suuret puheet :D
Nyt meillä on sitte "mammaloma" menossa ja varmaanki vasta heinäkuussa treenaan seuraavan kerran, koska silloin on kokeita. Kattelin tokokalenteria ja heinäkuusta eteenpäin on runsaasti kokeita lähistöllä, joten eiköhän myö viel saada se ALO1 tänävuonna ! Tietty jos alan oikee suuria haaveilee, nii ei se TK1:nenkää pahalta näytä Ilon nimen eessä..
Ja jotta tää ei menis ihan tylsäks krjottamiseks, alla muutama kuva maailman parhaasta koirasta ! ♥
 |
| ©Pilvi U. |
 |
| ♥ |
